Isäni Erkki osti kuusitoistavuotiaana lukiolaispoikana ensimmäisen suomenajokoiransa Jekun. Vaatimattoman näköisestä, tummanpuhuvasta narttupennusta kasvoi ajokoira, joka muistetaan vieläkin. Kva Jekku/72 on monen suomalaisen kennelin kantanarttu. Se oli koira, joka antoi isälleni ajokoiran mallin. Hyvän koiran tuli olla metsästysintoinen ja sujuva-ajoinen. Kaikkein tärkeintä oli, että koiralla oli hyvä metsästää.
Olin vasta kaksivuotias kun Jekku siirtyi paremmille jahtimaille täyden päivätyön tehneenä, satojen kaatojen jälkeen. Tuli uusia koiria. Kuljin isän mukana Ellun, Etan, Jullen, Jänesluutan ja monen muun mukana. Jos koira ei toiminut niin kuin ajokoiran olisi pitänyt, isä muisteli Jekkua. Sitä kuinka Jekku parka pienenä pentuna joutui mukaan lintujahtireissuille, kuinka se loppupäivästä ei jaksanut enää muuta kuin seurailla isäntää. Kuinka se sorsajahdissa nouti sorsatkin isännälleen ja kuinka kolmantena syksynään puhkesi ajamaan niin, ettei ajolla ollut mitään määrää. Hän muisteli miten kerran jahtikauden ollessa jo joulun korvilla, hän huomasi, että oli saanut kavereidensa kanssa eräksi jokaisen jäniksen, jonka Jekku oli kauden aikana löytänyt. Hän muisteli sitä ruotsalaista koiramiestä, joka istui Länsipohjankadun vuokraosakkeen pienessä keittiössä 8000 markkaa kourassaan ja sanoi: "Myy tuo koira". Köyhällä opiskelijalla oli sillä hetkellä vain ruttuinen kymppi lompakossa, mutta Jekku ei ollut myynnissä.
Olin vasta kaksivuotias kun Jekku siirtyi paremmille jahtimaille täyden päivätyön tehneenä, satojen kaatojen jälkeen. Tuli uusia koiria. Kuljin isän mukana Ellun, Etan, Jullen, Jänesluutan ja monen muun mukana. Jos koira ei toiminut niin kuin ajokoiran olisi pitänyt, isä muisteli Jekkua. Sitä kuinka Jekku parka pienenä pentuna joutui mukaan lintujahtireissuille, kuinka se loppupäivästä ei jaksanut enää muuta kuin seurailla isäntää. Kuinka se sorsajahdissa nouti sorsatkin isännälleen ja kuinka kolmantena syksynään puhkesi ajamaan niin, ettei ajolla ollut mitään määrää. Hän muisteli miten kerran jahtikauden ollessa jo joulun korvilla, hän huomasi, että oli saanut kavereidensa kanssa eräksi jokaisen jäniksen, jonka Jekku oli kauden aikana löytänyt. Hän muisteli sitä ruotsalaista koiramiestä, joka istui Länsipohjankadun vuokraosakkeen pienessä keittiössä 8000 markkaa kourassaan ja sanoi: "Myy tuo koira". Köyhällä opiskelijalla oli sillä hetkellä vain ruttuinen kymppi lompakossa, mutta Jekku ei ollut myynnissä.
Kuljin isän ja muiden äijien mukana, kuuntelin koiria ja tarinoita ja opin, millainen koiran tulee olla. En muista itse Jekusta mitään, mutta tavallaan Jekku näytti minullekin millainen ajokoiran piti olla.
Keväällä 2014 etsin itselleni kaveria lintumetsälle. Päädyin käyttölinjaiseen labradoriin, jollaista olin katsellut sillä silmällä jo kymmenen vuoden ajan. Namusillan kennelistä löytyi narttupentu, jonka haimme maaliskuussa kotiin. Sen virallinen nimi oli Jossu, mutta aloimme kutsua sitä Jekuksi. Olihan se ensimmäinen lajiaan meillä, eräänlainen uuden ajanjakson alku, niin kuin vanha Jekkukin isälleni 42 vuotta aiemmin.
Jekku hurmasi nopeasti koko perheen, mutta yllätyin kuinka hieno metsästyskoira siitä tuli. Se tuntui oppivan kaikki asiat heti. Se teki työnsä vauhdilla ja tarmolla ja oppi noutojutut kuin itsestään. Olen vakuuttunut, että Jekku näyttää minulle millainen labradorin pitää olla. Se tekee noutajana minulle saman mitä vanha Jekku teki isälleni ajokoirana. Näistä esikuvista syntyi kennelnimi Jekun.
Keväällä 2014 etsin itselleni kaveria lintumetsälle. Päädyin käyttölinjaiseen labradoriin, jollaista olin katsellut sillä silmällä jo kymmenen vuoden ajan. Namusillan kennelistä löytyi narttupentu, jonka haimme maaliskuussa kotiin. Sen virallinen nimi oli Jossu, mutta aloimme kutsua sitä Jekuksi. Olihan se ensimmäinen lajiaan meillä, eräänlainen uuden ajanjakson alku, niin kuin vanha Jekkukin isälleni 42 vuotta aiemmin.
Jekku hurmasi nopeasti koko perheen, mutta yllätyin kuinka hieno metsästyskoira siitä tuli. Se tuntui oppivan kaikki asiat heti. Se teki työnsä vauhdilla ja tarmolla ja oppi noutojutut kuin itsestään. Olen vakuuttunut, että Jekku näyttää minulle millainen labradorin pitää olla. Se tekee noutajana minulle saman mitä vanha Jekku teki isälleni ajokoirana. Näistä esikuvista syntyi kennelnimi Jekun.
Näiden kahden erityisen Jekun välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Mukavia koiramuistoja riittää. Vuonna 1988-89 isä oli rauhanturvaajana Libanonissa ja oli kerralla poissa kaksi kuukautta kerrallaan. Jäimme äidin ja kolmen sisaruksen kanssa kotiin. Olin kahdeksanvuotias ja minun tehtäväni oli hoitaa koiria: ruokkia ohjeen mukaan ja huolehtia vedestä. Ensimmäinen koirani Rommi astui salaa Etan ja vahinkopentue oli valmis. Hoidimme äidin kanssa kaunisväristä suomenajokoirapentuetta seitsemän viikon ajan. Isä kirjoitti kirjeen sieltä kaukaa ja kehotti, että valitse sie Pekka siitä meille hyvä narttupentu. Tein työtä käskettyä. Seurailin pentuja, koetin katsella ulkonäköä ja lopulta valitsin rauhallisen, pitkäkorvaisen pennun, jolla oli kaunis piirto. Kylän äijät ja isä kehuivat valintaa onnistuneeksi ja pennun nimeksi pistettiin Saara, isän yksikön kuvankauniin paikallisen pyykkäritytön mukaan. Loput pennut myytiin pikkurahalla lehti-ilmoituksella jahtimiesten koteihin.
Koiria tuli, koiria meni. Isä palasi muutaman vuoden harhailun jälkeen Jekun linjaan, eikä ole enää siitä pois vaihtanut. Treenailin koiria ja kaksitoistavuotiaana isä lupasi tehdä pikkureissuja metsässä jo aseen kanssa. Koirat paranivat pikku hiljaa, Mettäjuntin kennel nousi. Olin metsässä aina kuin mahdollista. Ennen koulua, koulun jälkeen, kaikki viikonloput. Parhaillaan 1990-luvun lopulla kennelissä asui yhtä aikaa kolme käyttövaliota, kaksoisvalio ja voittajaluokan koira.
Vuonna 1994 Kilvankävijä Jänesluuta sai pennut Kva Sakulle. Isä joutui lähtemään poliisikoirakursseille ja jätti emän pentuineen minun hoitooni. Kahdeksanvuotias Luuta sairastui pian penikoinnin jälkeen. Muistan, kuinka koira hiipui pois. Silmät sumenivat, suusta valui sitkasta kuolaa. Hoitoa ei ollut, sillä lääkäri epäili ärhäkkää syöpää. Yhtenä aamuna Luuta makasi kylmänä pentulaatikossa ja puolitoistaviikkoiset pennut jäivät ilman emää. Isä soitteli Hämeenlinnasta ja pähki kuumeissaan mitäs nyt tehdään. Lupasimme sisarusten kanssa hoitaa pennut, jos isä hommaa meille koulusta vapaata. Näin tapahtui. Otimme pennut peräkamarin pinnasänkyyn ja aloimme hoitaa pentuja kolmessa vuorossa. Juotimme siskojeni kanssa maitokorviketta kahden tunnin välein vuorokauden ympäri, ja tuputtelimme vanutupoilla pentujen takapuolia, jotta ulostusrefleksi laukeaa. Työ ei ollut turhaa, sillä yksi pennuista oli käyttövalio Mettäjuntin Piika, periyttäjänarttu, jonka arvon ajokoiraväki Pohjoismaissa tuntee.
Monessa on oltu mukana. Astutusmatkalla Haapavedellä joulun välipäivinä 1996, kun käytimme Käskevän kennelin isäntä Pekan omistamaa Mettäjuntin Piikaa Jetron luona. Reissu kannatti, syntyi Euroopan mestari, kolminkertainen Kilvankävijä, Kva & Mva Käskevän Eetu.
Siellä sitä jännättiin, kun isän ja minun omistukseen päätynyt Käskevän Eetu nousi vuoden 2003 Kilvan sunnuntaina seitsemänneltä sijalta toiseksi hirmuisen kauniilla täyden erän ajolla.
Koiria tuli, koiria meni. Isä palasi muutaman vuoden harhailun jälkeen Jekun linjaan, eikä ole enää siitä pois vaihtanut. Treenailin koiria ja kaksitoistavuotiaana isä lupasi tehdä pikkureissuja metsässä jo aseen kanssa. Koirat paranivat pikku hiljaa, Mettäjuntin kennel nousi. Olin metsässä aina kuin mahdollista. Ennen koulua, koulun jälkeen, kaikki viikonloput. Parhaillaan 1990-luvun lopulla kennelissä asui yhtä aikaa kolme käyttövaliota, kaksoisvalio ja voittajaluokan koira.
Vuonna 1994 Kilvankävijä Jänesluuta sai pennut Kva Sakulle. Isä joutui lähtemään poliisikoirakursseille ja jätti emän pentuineen minun hoitooni. Kahdeksanvuotias Luuta sairastui pian penikoinnin jälkeen. Muistan, kuinka koira hiipui pois. Silmät sumenivat, suusta valui sitkasta kuolaa. Hoitoa ei ollut, sillä lääkäri epäili ärhäkkää syöpää. Yhtenä aamuna Luuta makasi kylmänä pentulaatikossa ja puolitoistaviikkoiset pennut jäivät ilman emää. Isä soitteli Hämeenlinnasta ja pähki kuumeissaan mitäs nyt tehdään. Lupasimme sisarusten kanssa hoitaa pennut, jos isä hommaa meille koulusta vapaata. Näin tapahtui. Otimme pennut peräkamarin pinnasänkyyn ja aloimme hoitaa pentuja kolmessa vuorossa. Juotimme siskojeni kanssa maitokorviketta kahden tunnin välein vuorokauden ympäri, ja tuputtelimme vanutupoilla pentujen takapuolia, jotta ulostusrefleksi laukeaa. Työ ei ollut turhaa, sillä yksi pennuista oli käyttövalio Mettäjuntin Piika, periyttäjänarttu, jonka arvon ajokoiraväki Pohjoismaissa tuntee.
Monessa on oltu mukana. Astutusmatkalla Haapavedellä joulun välipäivinä 1996, kun käytimme Käskevän kennelin isäntä Pekan omistamaa Mettäjuntin Piikaa Jetron luona. Reissu kannatti, syntyi Euroopan mestari, kolminkertainen Kilvankävijä, Kva & Mva Käskevän Eetu.
Siellä sitä jännättiin, kun isän ja minun omistukseen päätynyt Käskevän Eetu nousi vuoden 2003 Kilvan sunnuntaina seitsemänneltä sijalta toiseksi hirmuisen kauniilla täyden erän ajolla.
Tähtihetki oli sekin, kun 17-vuotiaana ohjasin huolella treenaamaani puolitoistavuotiasta Mettäjuntin Hippiä Simon kokeessa. Lauantaina autonkuljettaja Pentti sai sätkyn, kun kuuli, että olin unohtanut tutkan kotiin. Sanoin Pentille, että älä hätäile, kuulet kyllä sitten missä koira menee. Hippi ajoi kolme täyttä mahtavilla ansioilla, eikä se yllättänyt minua yhtään. Isä oli jälleen matkalla, tällä kertaa äidin kanssa Havaijilla siskoa tapaamassa. Pakkohan ukon oli palmun alta pyhäiltana soitella, miten ajokokeissa meni. Sanoin muka vaatimattomana, että eipä siellä ihmeitä tapahtunut. Vähän vajaa 98 pistettä se ajoi ja voitti. Isä hihkui puhelimessa ja olen varma, että otti pienet näkäräiset meidän kunniaksi.
On tullut metsästettyä paljon. Kaikenlaista pienriistaa. Ensimmäinen jänis Kotamaan suuren kiven juurella ei unohdu, eikä Kiimajänkän reunamaalta ammuttu ensimmäinen metso. Parhaat ajot soivat päässä vieläkin. Ne Mettäjuntin Hipin tuntikausia kestäneet laulut Junturan takana, Käskevän Helinän koko päivän kiihtyvä ajo, joka pimeän tullen kuulosti kuin joutsenparvi olisi kailottanut Ootsorvan laidalla.
Vuodet vierivät, elämä muuttuu ja metsästys- ja koiraharrastukseen tulee uusia sävyjä. Jo 2000-luvun alussa minua alkoi häiritä ajokoiratoiminnan kiihtyvä kilpailu. Metsästyksestä puhui yhä harvempi, tuntui, että koirahomma oli yhtä kisaamista. Minusta se oli huono suuntaus, joka aiheutti riitoja ja saattoi jopa vaikuttaa negatiivisesti ajokoirien metsästyksellisyyteen. Noihin aikoihin annoin Käskevän Eetusta osuuteni pikkuveljelle, joka tykkäsi enemmän kiertää kisoja ja kerätä pokaaleja.
Vuonna 2005 taluttelin isän urospentua helluni Riikan kanssa Liakassa ja sanoin isälle, että minusta kun vähän tuntuu, että tämä poika lähtee minun matkaan. Isä suostui ja uusi lehti kääntyi jälleen. Ajolumen Remu muutti opiskelijakaksioon Rovaniemelle. Siitä tuli Suomen ja Ruotsin käyttövalio, Piriinmestari ja jäniksenpyyntikone. Remu siirtyi paremmille ajokankaille 13 vuoden iässä syksyllä 2018.
Tällaisesta taustasta ponnistaa Jekun kennel Ruotsin Haaparannalla. Tästä lähdetään rakentamaan, rennosti ja stressaamatta. Haaveena ovat enemmänkin hienot eräelämykset itselle ja kasvattien omistajille kuin kaapissa pölyttyvät pokaalit. Metsästyskoira on metsästystä varten.
On tullut metsästettyä paljon. Kaikenlaista pienriistaa. Ensimmäinen jänis Kotamaan suuren kiven juurella ei unohdu, eikä Kiimajänkän reunamaalta ammuttu ensimmäinen metso. Parhaat ajot soivat päässä vieläkin. Ne Mettäjuntin Hipin tuntikausia kestäneet laulut Junturan takana, Käskevän Helinän koko päivän kiihtyvä ajo, joka pimeän tullen kuulosti kuin joutsenparvi olisi kailottanut Ootsorvan laidalla.
Vuodet vierivät, elämä muuttuu ja metsästys- ja koiraharrastukseen tulee uusia sävyjä. Jo 2000-luvun alussa minua alkoi häiritä ajokoiratoiminnan kiihtyvä kilpailu. Metsästyksestä puhui yhä harvempi, tuntui, että koirahomma oli yhtä kisaamista. Minusta se oli huono suuntaus, joka aiheutti riitoja ja saattoi jopa vaikuttaa negatiivisesti ajokoirien metsästyksellisyyteen. Noihin aikoihin annoin Käskevän Eetusta osuuteni pikkuveljelle, joka tykkäsi enemmän kiertää kisoja ja kerätä pokaaleja.
Vuonna 2005 taluttelin isän urospentua helluni Riikan kanssa Liakassa ja sanoin isälle, että minusta kun vähän tuntuu, että tämä poika lähtee minun matkaan. Isä suostui ja uusi lehti kääntyi jälleen. Ajolumen Remu muutti opiskelijakaksioon Rovaniemelle. Siitä tuli Suomen ja Ruotsin käyttövalio, Piriinmestari ja jäniksenpyyntikone. Remu siirtyi paremmille ajokankaille 13 vuoden iässä syksyllä 2018.
Tällaisesta taustasta ponnistaa Jekun kennel Ruotsin Haaparannalla. Tästä lähdetään rakentamaan, rennosti ja stressaamatta. Haaveena ovat enemmänkin hienot eräelämykset itselle ja kasvattien omistajille kuin kaapissa pölyttyvät pokaalit. Metsästyskoira on metsästystä varten.